Tikka

Kop, kop, kop… Pihapiirin täytti lähipuusta kantautuvat päättäväinen ja määrätietoinen koputus. Kopi-kop-kop… Jatkui koputus. Jos pysähtyi kuuntelemaan koputusta, huomasi siinä selkeitä rytmin vaihteluita, tempon muutoksia, äänen voimakkuuden vaihteluita riippuen puun rakenteesta johon lyönti osui.

Kop, kopkopkop, kop… Jatkui naputus, koputus, lyönnit.

Sillä oli tehtävä, sillä oli missio. Sen täytyi tehdä koloja, koska sen vain kuului tehdä koloja. Toki osan ajasta puusta löytyi syötävää, joista se osan toimitti perheelleen ja osan nautti itse. Mutta suurimman osan ajastaan sen ajatteli, ettei se olisi täydellinen, hyödyllinen, merkityksellinen ja arvokas jos se ei tehokkaasti, nopeasti, tuotteliaasti koputtaisi pihapiirin puita.

Tikka oli vahvasti tehtävä- ja työorientoitunut. Se piti itseään merkityksellisenä vain, jos se joka päivä tehokkaalla koputtelullaan osoittaisi muille arvonsa. Se ajatteli, että jos se ei pyrkisi toimimaan koko ajan vain tehokkaammin, tuottavammin, jos se ei toimisi kokoajan moniajola – multitaskingillä – se ei olisi muiden mielestä arvokas ja palkkansa tai paikkansa väärti.

Tuntuihan Tikasta mukavalta, että se joskus sai muilta kehuja tehokkuudestaan. Se olisi vain toivonut, että muut olisivat huomanneet sen arvon useammin ja sanoittaneet sen ääneenkin.

Tehokas toiminta oli Tikalle luonteenomaista, se olisi sen persoonalle ominaista. Se rakasti uusien puiden koputtelua, uusien asioiden löytämistä ja tulosten aikaansaamista. Mutta viime aikoina Tikka oli alkanut myös turhautua.

Tikka koki tekevänsä paljon pihapiirin hyväksi. Se oli ajatellut, että muut varmasti huomasivat kuinka paljon se teki muiden hyväksi ja tehokkaasti. Se oli ylpeä siitä, että se kykeni näkemään asioita kokonaisuuksia ja osasi katsoa asioita avarasti ja nähdä pidemmälle. Se arvosti itsessään kykyä ennakoida tulevaa ja johtaa toimintaa sen mukaisesti eikä vain nykyhetkestä käsin, kädestä suuhun tavalla eläen. Jokin oli nyt vain muuttunut.

Tikka ei enää kokenut olevansa muiden arvostama. Se ei kokenut, että muut huomasivat sen merkitystä pihapiirille. Siltä tuntui, että sen peräänkuuluttamilla asioilla ei ollut muille samaa merkitystä. Se koki, että jonkin oli muututtava.

Eräänä päivänä sen sijaan, että se olisi aloittanut heti aamusta koputtelun se päättikin jäädä pihapiirin männyn oksalle istumaan ja tarkkailemaan pihapiirin elämää. Tikka seurasi pihapiirin tapahtumia. Pihapiirin pikkulinnut leikkivät lämpimässä ilmavirrassa pihatalon katonrajassa,. Vahtikoira venytteli raukeana koppinsa edustalla ennekuin lähti joka aamuiselle kierrokselleen pihapiirin ympäri ja asettuen lopulta makoilemaan pehmeään nurmikkoon lämpimien auringonsäteiden hemmoteltavaksi. Perhoset, kärpäset ja muut hyönteiset pörräsivät kukkapenkkien väriloistossa. Talon väki touhusi omia askareitaan pihalla ja lapset leikkivät nauraen pihalla.

Mikä oli elämässä kaikkien tärkeintä, Tikka pohti.

Mitkä asiat olivat sille kaikkein tärkeimpiä?

Millaista elämää se halusi itse elää ja kenen elämää se oikeastaan eli?

Mistä se unelmoi?

Mitkä asiat sille tuottivat iloa, mitkä taas vähensivät sen energiaa?

Mitkä asiat sitä motivoivat? Olikohan oikeasti oman elämänsä kapteeni vai suorittiko hän vain sellaista elämää, jota se luuli, että tuli elää?

Istuessaan männyn oksalla tuon aamupäivän Tikka tajusi tehneensä asioita aivan väärin perustein. Toki sillä on työtehtävänsä ja velvoitteensa täytettävänä, mutta se ei ollut oikeasti se mikä elämässä oli tärkeintä. Tikka oivalsi, että tärkeintä oli se, että se pystyisi elämään oman näköistään elämää.

Oli ihan ok edelleen olla tehokas, ja nauttia asioiden aikaansaamisesta ripeästi ja tehokkaasti. Mutta sen tuli lähteä omasta motivaatiosta, omasta sisäisestä halusta ei muiden miellyttämisen halusta, tai jatkuvan pätevyyden osoittamisen tarpeesta.

Siihen täytyi kuulua myös oman itsensä arvostamista oman itsensä tähden. Oli hyväksyttävä, että Tikka oli arvokas juuri sellaisena kuin se oli. Sen merkityksellisyys tai ainutlaatuisuus ei riippunut siitä, mitä nopeasti se sai koloja tehtyä tai saiko se muilta kuinka paljon kehuja.

Tikka ei enää ajatellut, että sen pitää, sen täytyy tai sen tulee. Se alkoi ajatella, että se saa, se voi ja sillä on lupa.

Seuraavina päivinä pihapiiristä edelleen tuttu koputus pääni.

Kop, kopikopkop…kop, kop. kop…

Tässä äänessä oli nyt mukana jotain uutta, jotain kevyttä ja ilmavaa. Koputuksen rytmi, tempo ja voimakkuus olivat jotenkin leikkisämpiä kuin aikaisemmin. Äänessä oli levollisuutta, hyväksyvyyttä, armollisuutta, lempeyttä ja rakkautta. Koputus ei ollut enää suorittamista, siitä puuttui aggressiivisuus, pakonomaisuus. Koputus tuntui nyt vaivattomammalta ja mutkattomammalta.

Pihapiirin muut asukkaat olivat myös huomanneet muutoksen. Koputuksen uusi lempeä rytmi vaikutti niihinkin. Pikkulintujen leikki oli nyt vielä leppoisempaa ja hauskempaa kuin aiemmin. Hyönteisten ja perhosten pörinä kukkapenkkien väriloistossa oli levollisempaa. Vahtikoira oli löytänyt vartiointikierrokselleen uusia makoilupaikkoja ja se vaihteli tähystyspaiukkoja säännöllisesti pihapiiriä tarkkaillakseen. Sen häntäkin heilui enemmän. Pihapiirin ihmisetkin tuntuivat liikkuvan levollisemmin ja iloisemmin.

Tikka nautti olostaan ja työstään. Se koki itsensä merkitykselliseksi sen itsensä tähden. Sillä oli aikaa myös jutella muiden pihapiirin eläinasukkaiden kanssa ja kokea yhteenkuuluvuutta enemmän kuin koskaan ennen. Se huomasi, tulevansa myös paremmin huomatuksi.

" Minä saan, minä osaa, minä oivallan, mitä pystyn. - - Minä olen kaikkea tätä ja enemmän."