Korppi, 2.2.2024

24 vuotta.

Sen mieli oli mustaa mustempi. Mustempi kuin sen höyhenpeite.

Musta ei ollut kuitenkaan sellaista upeaa, kiiltävää mustaa, joka herätti muissa ihastusta.

Höyhenpeitteen kaunis kiilto oli kaikonnut, siitä oli tullut himmeä, eloton, innoton. Auringon valossakaan höyhenet eivät enää loistaneet, vaan väri tuntui taittuvan mustanharmaaseen.

Sen nykyinen mustan sävy oli kuin kankeaa harmaanmustaa tervaa, jotain mihin oli tarttunut kaikki kuona ja ylimääräinen turha painolasti.

24 vuotta on pitkä aika. Korppi oli aluksi ollut innokas, halukas tekemään ja löytämään. Höyhenet olivat olleet upean kirkkaan mustat ja sen äänestä oli kuulunut osallisuuden, kunnianhimon ja innovatiivisuuden säveliä.

Korppi oli aina tiennyt mitä se halusi. Se oli jo kouluttautuessaan korpiksi tiennyt mitä tietä sen haluaa kulkea, mitä asiaa se ei todellakaan haluaisi työssään tehdä. 24 vuotta sitten se oli ollut nuorempi, avarakatseisempi ja halukas enemmän näkemään kokonaisuuksia.

Vuosien varrella, huomaamattaan, sen näkökyky oli kaventunut. Se ei itse huomannut sitä, mutta muut sen ympärillä olivat huomanneet.

Korpin aluksin niin selkeistä näkemyksistä oli tullut vuosien aikana sen mielessä aitoja. Nämä mielen aidat olivat aluksi olleet ohuita ja niistä oli vielä nähnyt läpi ja pystynyt tarkastelemaan kokonaisuuksia. Aikojen saatossa aidan tolpat ja laudat olivat leventyneet ja paksuuntuneet, aitaan oli ilmestynyt lisää näkyvyyttä rajoittavia osia. Mielen aita oli kasvanut korkeutta, ja lopulta alkanut kaartua Korpin ympärille, sulkien sen turvalliseen suojaan, omaan kuplaansa, irti ulkomaailmasta.

Mielessään Korppi piti tiukasti kiinni vain omasta näkökulmastaan, sen oli vaikeaa pystyä tarkastelemaan asioita kriittisesti, sen jumittui yksityiskohtiin sellaisiin, joissa muut eivät hämmennyksekseen nähneen kokonaisuuden kannalta suurta merkitystä. Korppi vetäytyi aitansa sisäpuolelle, turvaan. Se piti kiinni saavutetuista eduistaan, ja puolusti omaa – ja vain omaa – näkökulmaansa ainoana oikeana. Sen tunteet saivat helposti sen mielessä vallan, aivan kuin sen sisäinen ääni olisi kehottanut sitä': "No niin taas sinua ei kuunnelle, pidä kiinni vain omastasi, muuta ovat väärässä näkökulmissaan."

Se pysytteli päivät omassa tilassaan. Se ei tullut kuin aivan välttämättömissä tilanteissa muiden luo, ja silloinkaan se ei halunnut suoda muille sanaakaan. Tervehdyksen se saattoi sanoa, jos joku kohtaisi sen ohittaessaan sen silmät. Jos Korpilla olisi ollut kulmakarvat ne olisivat aina olleet rypistyneet silmienvälissä, kohti sen nokkaan, vihaiseen ja haastavaan asentoon. Se oli valmis näyttämään korpin kyntensä jos joku uhkasi haastaa sen näkökulmaa.

Korppi sai olla omassa rauhassaan, omassa poterossaan. Korppi eristäytyi muista.

Tuli väistämättä kuitenkin eteen aika, jolloin koko yhteisön toimitaan tuli tarkastella uudelleen. Tuli miettiä miten kaikki voisivat toimia yhteisöä kohdanneessa haastavassa tilanteessa ja samalla pystyä toimimaan yhteisön tehtävän hyväksi. Tuli miettiä tasapuolisuutta ja yhdenvertaisuutta.

Korpin oli tätä vaikeaa sietää. Sen suoja-aitaa uhattiin. Sen vuosia tekemää uurastusta ja nähtyä vaivaa ei sen mielestä nyt arvostettu. Sen kyky nähdä oli kaventunut vuosien saatossa vain rakentamansa aitauksen sisälle ja sen lautoihin. Se ei kyennyt näkemään aitauksestaan ulos. Se voinutkaan siksi ymmärtää kokonaisuutta, sitä missä sen muu yhteisö eli. Korpin oma "maailma", oli osa yhteisöä jossa se eli. Korpi "maailma" oli kuitenkin vain pieni osa tätä yhteisöä.

Korpin kynnet tulivat nyt esiin. Sen luoma arvokas maailma oli nyt uhattuna ja se aikoi vastata uhkaan sen mukaisesti, taistellen. Vuosien saatossa sen kyky nähdä kokonaisuuksia oli vääristynyt, se ei kyennyt näkemään rakentamaansa aitaa pidemmälle.

Korpin reaktio oli täysin ymmärrettävä. Jos tuntee vain oman lähiympäristönsä, jos on lähinnä pysytellyt omalla "suoja-alueellaan", turvallisella alueella, koskaan menemättä epämukavuusalueelle, ei voinutkaan olla muita vaihtoehtoja kuin puolustautua. Sen oli siksi vaikeaa myös nähdä asioita toisen kannalta, tarkastella asioita eri näkökulmista.

Korppi aikoi pitää kiinni saavutetuista eduistaan. Sen oli äänekäs, se haastoi, se vetosi omaan kokemukseensa, asiantuntijuuteensa ja arvokkuuteensa. Se aikoi tehdä kaikkensa osoittaakseen suunnitelmat vääriksi.

Korppi tunsi vihaa, pettymystä, katkeruutta, arvostuksen puutetta. Nämä tunteet täyttivät sen sydämen, pakahduttivat sen mielen. Nämä tunteet Korppi käänsi itselleen voimavaroiksi vastustaakseen entistä voimakkaammin muutosta. Se aikoi näiden tunteiden kautta näyttää, että muut olivat väärässä. Viha, pettymys, katkeruus vahvistuivat ja vahvistuivat.

Korppi ei koskaan pysähtynyt tarkastelemaan kielteisiä tunteitaan. Se ei tutkinut näiden tunteiden sanomaa, sitä mistä nuo tunteet siinä nousivat, mistä tarpeesta ne viestittivät. Siten Korppi ei myöskään kyennyt näkemään, että tunteet olivat sen omia tunteita, ne eivät olleet muiden synnyttämiä tai aikaan saamia. Vuosien saatossa Korppi ei myöskään kyennyt näkemään näille kysymyksille tarvetta. Sekin oli ymmärrettävää, olihan se elänyt niin pitkään omassa luomassaan aitauksessaan.

Korppi tarvitsi tukea. Korppi tarvitsi apua. Se ei sitä itse huomannut.

Yhteisön muutokset tulivat, ne tehtiin koska sille ei ollut enää muita vaihtoehtoja. Korppi vastusti muutosta loppuun asti. Se tiuski ja sähisi muille. Maailma oli sitä vastaan, muut olivat sitä vastaan. Kukaan ei sitä ymmärtänyt, kukaan ei sitä arvostanut. Korpin sydän pakahtui pakahtumistaan, se jumittui vain itseensä, omaan näkökulmaansa. Se voi huonommin ja huonommin, mutta Korppi ei kyennyt vihan ja katkeruuden takaa huomaamaan sitä. Se jäi yksin.