Kettu Repolainen

Kettu Repolainen oli turhautunut. Siitä tuntui, että sitä ei ymmärretty. Aina kun se avasi suunsa ja puhui, otti kantaa, kertoi mielipiteensä - läsnäolijat kuulivat ja ymmärsivät aivan muuta kuin mitä se oli sanonut. Tai näin ainakin hänestä tuntui. Kettu Repolaisesta tuntui, ettei se oikein sopinut "muottiin".

Kettu Repolainen puhui työpaikalla yhteisten raamien saamiseksi puolesta, jotta yksiköissä toimittaisiin saman tavoitteen suuntaisesti ja samaan lopputulemaan tähdäten sallien samalla jokaiselle yksikölle mahdollisuus päättää itse omaan asiantuntijuuteensa pohjalta ja työyksikön toimintakentän tuntien parhaimmat tavat toiminnan toteuttamiseksi. Repolaisen sanoma ymmärrettiin, että se peräänkuulutti tiukkoja sääntöjä, normeja ja tapoja tehdä toimintaa. Sitä että jossain ylhäällä kaukana ruohonjuuritasosta viisaat johtajat ja johtajat keskenään sopivat toimintatavoista ja miten yksiköitä valvotaan.

Kun se yritti korjata tehtyä tulkintaa, se koki hölmistyneiden, alentavien ja säälivien katseiden porautuvan sen turkin läpi suoraan iholle. Ja tämäkös kettua ketutti! Se turhautui, kun ei osannut "virastojargonia". Se pettyi uudestaan ja uudestaan, kun yksilön arjessa toistuvista, tutuista, jokapäiväisistä asioista tehtiin ylempien johtajien ja asiantuntijoiden keskuudessa äärimmäisen vaikeita. Niitä lähestyttiin vaikeasti, ongelmakeskeisesti, kapea-alaisesti ja ilman luovuutta.

Repolaista suututti, että sen tekemää työtä ja kokemusta ruohonjuuri tasolla ei kuultu. Se ei pitänyt siitä, että nostaessaan epäkohtia esille sellaisina kuin ne esiintyivät ja suorasanaisesti, korvat sulkeutuivat. Mutta jos taas se olisi esittänyt epäkohdat silotellen, piilottaen ne äärimmäisiin kohteliaisuuksiin ja esittänyt ne karsien pois ilmiselviä huonon työnteon piirteitä, asialle herättiin mutta oikeita ongelma kohtia ei koskaan käsiteltäisi.

Se ei pitänyt siitä, että asioista niiden oikeilla nimillä puhuttaessa, läsnäolijat vetäytyivät kuoreensa. Repolainen näki tuolloin edessään joukon kilpikonnia, jotka yhtäkkiä kaikki olivat vetäneet päänsä ja jalkansa kovan panssarinsa alle piiloon. Käsiteltävä asia edelleen oli niiden edessä ja keskellä, mutta jokainen läsnä oleva pallotteli sitä kuin se ei koskettaisi sitä itseä olleenkaan. Kukaan ei ottanut siitä oikeasti koppia, tarkastellut sitä tai ajatellut sitä, miksi se ylipäätänsä oli tuotu heidän eteensä. Näin varmistuttiin, ettei kukaan ottanut vastuutta, kukaan ei ottanut johtajuutta, asiaa vain ihmeteltiin ja kaikki totesivat lopuksi yhteen ääneen keskustelun olleen tärkeää, tehokasta ja päätyivät siirtämään asian myöhäisempään ajankohtaan. Aikaa valui ja valui tiimalasissa. Paperia ja muistioita vain syntyi. Todella tehokasta.

Repolainen huomasi, että sama piirre esiintyi liian usein ja liian monesti joka puolella. Asiat piilotettiin niiden ympärille luotuihin työryhmiin, komitehoihin ja projekteihin. Ja aikaa ja rahaa saatiin palamaan. Lopputuloksena syntyi jotain, mutta ei useinkaan mitään konkreettista, joka olisi oikeasti heti tuonut hyötyä ruohonjuuri tasolle.

Se päätti kirjoittaa ajatuksensa asiasta, jotta se voisi herättää muita uinuvia Repolaisia toimintaan.

Repolainen ei halunnut muuttua kilpikonnaksi, se halusi edelleen olla se joka puhui asioista niiden oikeilla nimillä ja toimia, jotta konkreettisia asioita tehtäisiin heti eikä "viidestoistapäivä".

Kirjoittamalla Kettu Repolainen päätti, ettei se vaipuisi itse "koomaan" vaan ottaisi turhautumisen tunteesta niskalenkin ja olisi yksi "pioneereistä".